muistot kaikuvat loputtomina kuin
                                               vastakkaiset peilit
eikä niitten kautta voi astua kuin toisiin
                                                     itsensä kuviin,

ulkona taivaanrannan tähti, kumipallo, ja koira
 

Caj Westerberg, kokoelmasta Uponnut Venetsia (Otava 1972)

Tuossa aihetta.

Eksynyt,

omaan äärettömyyteensä,

päättämättömyyteensä,

loikkinut pakoon itseään,

aivan liian kauan.

Kulman taakse,

peiliin,

jossa näkee itsensä

taas uudelleen,

umpikujaan

pehmeään,

hän hiljalleen uppoaa,

unelmat, perhe

jokainen toive ja tuleva päivä,

täynnä uusia haasteita.

Uskaltaisitko,

kurkistaa?