Runotorstai

Lumi peittää maan,

unohduksen huntu.

Hiljaa kuparinen kuu,

nostaa päänsä yli vuorten,

pimeys hautaa alleen,

valojen laaksot.

Sulkisitko minut syliisi,

jotten pelkäisi niin paljon?

Antaisitko minun rakastaa,

jotta en unohtaisi,

pehmeää poskeasi vasten roudan kalvamaa maata?

Jotta en unohtaisi,

sutta vasten kuun ruosteista siltaa,

sen ulvontaa tuulessa,

kun haparoin kättäsi.

Jotta en unohtaisi,

että vielä joskus on lämmintä,

että vielä joskus,

mullakin on koti.