Cheek - Jare Henrik Tiihonen

"Tekohymy jos ei muuta, aurinkolasit päähän niin ne ei voi peilaa sieluu, eikä nähdä silmistä kun mulla meinaa kiehuu."

Ehkä se on asenne. Miten maailman ottaa. Jos sen ottaa niin, että kaikki on syvältä, kaikki oikeesti on syvältä. Mut jos yrittää ees ajatella ja etsiä niitä hyviä asioita, maailma näyttää paljon paremmalta.

Mut kyllä kaikilla on paskaakin kannettavana. Ja joillain on enemmän, toisilla vähemmän. Mut sekin, kuinka raskasta ne asiat on kantaa, riippuu asenteesta.

Pienenä, kun luin kirjoja, ajattelin aina, että ne kirjoissa on jotain superihmisiä. Ne selviää. Ja jos ei selviä, ne on luusereita. Mutta ei se mene niin. Nyt jo vähän vanhempana mä tiedän kokemuksesta itseni ja muiden kohdalla, että aina jollain on jotain. Mutta mä pidän yhä niitä, jotka luovuttaa ilman taistelua luusereina. Anteeksi vaan. Raukkoina. Kai siksi, etten mä itse osaisi luovuttaa ilman taistelua.

Ja nyt joku sanoo, että yleistän. Ehkä joo. Mutta oli tilanne mikä hyvänsä, jos sulla on edes joku, joka hymyilee sulle kaupan kassalla, niin eikö se ole sitten elämisen arvoista? Joku vanha nainen saattaa odottaa torstaita, kauppapäivää, toivoa, että edes joku hymyilisi sille silloin. Ja sitten se jaksaa elää koko viikon. Odottaen uutta torstaita. Uutta hymyä jonkun kasvoilla.

Mä selviän ystävien, perheen, marsujen, suklaan, kirjoittamisen, piirtämisen ja musiikin avulla. Vaikka ei munkaan elämä oo helppoa.

Mulle todella rakas ihminen on sairaampi, kuin luultiin. Mun kahdella ystävällä on vaikeaa koulukiusaamisen vuoksi (lisää myöhemmin), mua haukutaan koulussa läskiksi ja hikeksi, yms. Kaupassa mummelit katsoo kieroon, raha-asiat on päin persettä ja ihminen, josta mä oikeasti pidin, paljastuikin törkömöykyksi. Neljä kertaa mut on torjuttu. Mä olen särkenyt sydämeni liian usein. Ja aion tehdä sen varmasti uudelleen. Mitäs sitten?

Mutta mä jaksan. Päivästä päivään. Koska mulla on ihmisiä, jotka rakastaa. Ja ihmisiä, joita mä rakastan. Jotka merkkaa mulle tosi paljon. Ja mulla on asioita, joita odotan. Niin kuin joulu. Uusi vuosi lupauksineen. Marsujen kuikutus aamuisin. Äidin suukko poskelle. Isän halaus iltaisin.

Ja siitä kiusaamisesta. Suoraan sanoen, mä kiehun raivosta. Kai mä olen jotenkin kamalan suojeleva. Mun ystävien nenille ei hypitä. Sellaista tyhjän päiväistä kettuilua. Ja vaikka mun ystävä ei näytä sitä, mä tiedän, että kyllä se haittaa. Ja niin pitääkin. Ottaa vaan päähän niiden raukkamaiset haukut.

Aaght.

Mutta ehkä tää tästä. Tulipahan taas aika saarna... ;)

1261492339_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 Luv,

Crizy