Pitäis kirjoittaa runopäiväkirjan neljäs viikko. Mutta mä en vaan jaksa. "What if there is no sunshine after the rain?"

Jotenkin ihan veto pois. Vaikeaa koulussa. Etenkin koulussa. Ja sitten se kaikki.. Kun kaikki tulvii yli patojen mun mieleen. Ja vaikka mä olen tehnyt muurin sydämeni ympärille, se rakoilee. Ne pahat sanat tunkeutuu ytimeen saakka ja se sattuu.

Why can´t you see, how you hurt me? Or is that your point? To make me cry myself to sleep.

Mä en voi enää katsoa itseäni peilistä tuntematta niitä sanoja tatuoituna mun kehoon. Kuinka ne polttaa mun olkapäissä, selässä, vatsassa, reisissä.. Ne makaa raskaina, polttavina ja kipeinä. Haavat, joita ne on raapineet vuotaa. Mä tunnen ne kaikki, jotka on sanonut niitä sanoja sisälläni, nauramassa. Murtamassa paloja musta. Ne vie multa mun sydämen.

Ne nauraa. Ja mun on pakko nauraa niiden kanssa.

Jokainen muisto. Kuinka mä luotin. Kuinka mä uskoin. Jokaikinen hylkäys. "En mä halua tollasta läskiä." Maailma repeää. Hajoaa maahan, kuin hauras kauppakassi raskaiden maitojen painosta.

Ja sitten mulle sanotaan, että mä olen vahva. Että mä kestän kyllä. Että kaikki on hyvin?! Että mä olen kaunis.

On vähän vaikeaa uskoa.

Sitten mä luen blogeja ja näen ihmisiä, jotka sanoo olevansa lihavia. Mutta ne ei tiedä alkuunkaan, miltä se tuntuu. Niitä ei sanota läskeiksi. Niitä ei katsota nenänvartta pitkin. Niiden ei tarvitse katsoa itseään aamulla peilistä, ja todeta, että hei, en mä tätä paitaa voi laittaa.

Eihän tietysti munkaan, ainakaan tota vikaa. Mutta ihan sama, mitä muut sanoo. On sillä väliä, mitä muut sanoo. Mulle ainakin. Joskus. Ei aina.

Laitoin faceen: "Perjantai. Ihanaa." ja heti tuli eräältä meidän luokan pojalta: "Sen kanssa rimmaa lihavaaa. Ihanaa." Tiedättekö, miltä se tuntuu? Miten mä voisin puolustaa itseäni?

 

Mutta onneks mulla on blogi. Johon voin kertoa kaiken. Kaunistelematta.

Mutta mä lupaan yrittää olla vahva. Koska mä oon vahva. Välillä ei vaan tunnu siltä.