Hän raahustaa, pitkin katua, hiljainen yö, kuulee hengityksessään rahinan. Hän hymyilee päänsä yli lentävälle linnulle, jolla on kiire oksiston suojiin. Katulamppujen kalmea valo heijastuu rosoisista kasvoistaan, kun hän katsoo läheisen talon ikkunaan.

Kadulla on nuorisoa, kaljat kädessä ja tupakat suussa. Miehen silmäkulmassa, huomaamaton, pikkuinen kyynel. Kun olisi tuolloin tiennyt... Kun olisi ollut joku pitämässä kädestä, kun ensimmäisen kerran sammui lumihankeen ja aamulla heräsi, eikä tuntenut mitään muuta, kuin sanoin kuvaamattoman päänsäryn.

Mies jatkaa hiljaista kävelyään, kuulee takaansa nuoren tytön itkuisen selityksen puhelimeen. "En mä voi äidille soittaa. Se tappais mut. Mitä mä teen?" Mies pakottaa itsensä eteenpäin.

Hän istuutuu puistonpenkille, käpertyy takkiinsa ja kaivaa taskustaan viimeisen tupakan. Hän vetää keuhkonsa täyteen savua, ja puhaltaa sen palloina tuuleen. Hän muistaa, kuinka sitä ensimmäisinä kertoina yski ja oksensi, mutta jatkoi. Kaikki katsoivat jotenkin korkeammalle.

Mies yskähtää ja tukahduttaa kituvan liekin lumihankeen. Hän nousee ja lähtee takaisin raahustamaan eteenpäin. Lumihankeen sammununutta tyttöä katselee kaksi poikaa silmät kiiluen. Mies pysähtyy ja rykäisee. Poikien ilmeet vaihtuvat säikyiksi. He lähtevät häntä koipien välissä pois. Mies ottaa huovan repustaan, ainokaisen, joka hänellä vielä on. Hän käärii tytön huopaan varoen ja soittaa paikalle apua. Sitten hän jatkaa matkaansa, pimeässä yössä, yksinäinen kulkuri.