Toiset kaatuu, me ei milloinkaan.

"Toinen toistaan kantamaan, oppinut ei meistä kumpikaan. Joskus avaruus, nyt ahdas hiljaisuus ja väistettyjä katseet.

Hiutaleita märkään asvalttiin, me loppuun asti siihen uskottiin. Toiset kaatuu, me ei milloinkaan.

Puolikuista yötä maataan vieretyksin, ja kumpikin on yksin.

Me emme uudestaan saa kesää palaamaan ja herätys on kohta."

Sä sanoit sen.

Jo silloin ennenkin.

Mutta mä en uskonut sua.

Miksen?

Olisi säästynyt se kipu,

kun mä en enää olekaan

olemassa

sulle.