Huoneen katossa, tähtitaivas välkkyy, pimeässä. Kadulta, auton moottorin hyrinää, valot välähtävän hetken, stereoiden yli, mun kasvoille.

 

Aamulla, unohdin, kellon laittaa soimaan, heräsin äidin kelloon, ilman kiirettä tai paniikkia. Olin illalla valmistautunut hyvin.

 

Koulussa, outo, leijuva olo. Kuin olisi, katsomassa näytelmää, sivullisena, kärpäsenä katossa. Kuin ei oikeasti istuisi. Kuin se et olisi sinä, joka lausuu sanoja. Muodostaa, huulillaan äänteet ja päästää ne soljumaan ulos.

 

Sinulla. 20 minuutin ranskalaiset, viipyivät, viipyivät vain. Mutta sain, ulos sen kaiken. Sanoin, katsein. Tiesin, etten ole yksin. Vaikka välillä siltä tuntuisikin.

 

Kysyit eilen, mitä tarkoitin sillä kirjoituksella, jossa sanoin, etten halua teitä lähelle. Että voitte satuttaa liikaa.

 

Heikko hetki. Kuin ei olisi mitään. Kuin ei olisi riittävä. Kun ei haluaisi, että sattuisi enää. Kuin olisi nähnyt jo tarpeeksi. Yksi heikko hetki. Kun mikä tahansa, olisi voinut murskata, kuin hennon perhosen.

 

"I just want you to know who I am."