Luin tuossa blogeja.

Ja miten hyvin voin samaistua sellaisiin tyttöihin, joilla on/oli syömishäiriö ja/tai masennusta. Miksen ole samanlainen? No masennusta on näin syksyisin ja joskus muutenkin. Osaan käsitellä sitä olotilaa. Muttei mulla ole syömishäiriötä. Vaikka mä olen ajatellut sitä. Erilaisia tapoja....

Lainaan nyt hieman blogista Pieni ja hento ote:

"Jokainen päivä on uusi taistelu itseäni vastaan."

Ja niin se on. Jokapäiväinen peiliin katsominen. Ja se, miten ajattelet itsesi siinä, kun näät itsesi peilissä. Miten selität itsellesi sen, ettet pysy muiden vauhdissa. Ettet pysty kävelemään, saatikka juoksemaan heidän kanssaan. Et voi tehdä samoja asioita ja pukeutua samoin. Et vain yksinkertaisesti mahdu samaan muottiin heidän kanssaan.

"I could really use a wish right now."

Joskus voisi tehdä mitä vaan.

Eikä sitä voi väittää ymmärtävänsä, jossei tunne samoin. Tai ole koskaan tuntenut niin. Katsonut peiliin ja on tehnyt mieli hakata peili risaksi, koska se kertoo totuuden.

 

Nyt ei tunnu siltä.

En ole käynyt vaa´alla varmaan vuoteen. Koska en halua tietää. Ne luvut murtaisivat minut. Ja riittää, että tiedän sen tosiasian ja sisäistän sen.

Terveydenhoitaja saa ne katsoa. Minä en aio. En tahdo.

Koska se veisi minut takaisin siihen pohjaan, jossa olin. Josta rämmin ylös.

Ja huomasiko joku? Luultavasti ei. Joten älkää syyttäkö itseänne. Se oli tarkoituskin. Että minulla menee hyvin. Itken vain itseni uneen.

 

Mutta se tunne on haudattu. Joskus se yrittää tulla taas. Kaivautua. Kun kuulen niitä vihjailuja. "Tyttö syö paljon, ei ihme...." Ääni hiipuu, mutta katse kertoo kaiken. Se kiertää minussa kuin käärme. "Sä et kyllä saisi syödä näitä." tai "Sä olet kyllä ollut ruoka-aikaan kotona...". Kiusallinen hiljaisuus.

"Emmä tarkoittanut."

Tarkoitithan.

 

 

 

I´m not afraid anymore.