Tolkutan ihmisille, miten ihania ne on. Miten kauniita ja mukavia. Hyviä ystäviä. Kuitenkin vain niin harva on oikeasti mun tukena, kun tarvitsisin ystävää.

Kuten Railaterttu sanoi blogiinsa: "Joskus se jysähtää kipuna." Kun tajuaa, ettei joku ole sun arvoinen. Joku sellainen ihminen, jonka piti olla siinä sun vierellä aina. Ehkä mun sydän on tiennyt kauemmin kuin järki. Mutta nyt mun järkikin huutaa, että miksi sä olet tekemisissä tollassen ihmisen kanssa, joka sanoo että on sun ystävä muttei oikeasti välitä susta, ainakaan sen vertaa, kuin luulit. Joka sortaa sua omaksi helpotuksekseen.

Toisista taas tulee läheisempiä, kun tajuaa, että toi onkin mun rinnalla. Toi sanoi niin, että totuus tuli, muttei kipu. Joku joka ei sääli sua ja katso alas. Vaan on sun vertainen, ihminen joka tukee toista ja päinvastoin.

"Melkein kuin lihaa ja verta. Sellaiseksi se kasvoi mun päässä."

Rumuus.

Tarpeettomuus.

Mutta jos mä olisin tarpeeton, miksi mulla olisi niin ihana perhe? Tai ystävät? Miksi mulla olisi tämä blogi ja kirjoittamisen taito? Miksi mä rakastaisin musiikkia ja nauttisin ruuasta ja rentoutumisesta?

En mä ole tarpeeton.

Rumuudesta en tiedä. Pyrin eroon siitä monsterista mun pään sisällä. Pyydän anteeksi, mutta se ei ole mitenkään erikoisen helppoa.

"Vaikka kuinka vuodet sua kohtelee, vaikka pettyisitkin rakkauteen, vaikka viima vielä käykin sydämeen, olet ihme minne ikinä meet."

"Sä mietit kuinka, mikään satuttaa voi niin. Parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin. Puoltakaan en sun kivustas voi tietää, sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää. Mut joku aamu, mä tiedän, sä heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan."

"Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin. Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin."

"Ja vain sä tiedät, kuinka vähän siihen tarvitaan et palasiksi meet. Siitä huolimatta tämänkin päivän palasista loppuun teet. Sillä juuri tässä näin, vaikka sisälläni huokaa, lienee kaikki oikein päin, kun sua vasten olla saan."

Nyt mua väsyttää.

"Me haavoille lyödyt vieläkin vaietaan ja kipeimmät muistot salaa piiloon suljetaan."

Mutta mä en jaksa enää pitää sitä sisällä, ja tää kirjoittaminen helpottaa eniten. Ja nyt mulla on paljon helpompi olo taas.

Rakas blogipäiväkirja,

nyt menen nukkumaan, jottei kuume nouse taas.

Crizy

xoxoxo