Kiteet ovat kiinnittyneet ikkunaan, muodostaen hauraita kuvioita, jotka heijastuvat mun peitolle aamulla, kun aurinko paistaa sen pienen hetken, ennen kuin kaikki on taas harmaata. Sen hetken kun saisi taltioitua pimeitä hetkiä varten.

Aamulla oli ihana olo. Pehmyt. Kevyt. Turvallinen. Sain jopa muistaa unet, joita katselin, mutten rupea niistä kerro sen enempää.

Mä kaipaan unta, jossa lennän. Se tunne on niin todellinen ja sen katsottuani on niin hyvä olla. Harmi vain, etten ole saanut sitä päähäni.

Tänään oli ihan mukava päivä. Mutta eräs asia mietityttää aika paljon, enkä mä haluaisi ajatella sitä, mutta joskus on vain tehtävä sellaistakin ajatusta, josta ei pidä...

Mua ihan suoraan sanotusti hirvittää, kun en oo varma millaseks haluan "isona". Ja oon miettiny paljon kaikkea muutaki tulevaisuudesta. Haluaisin saada kässärin tehtyä. Haluaisin tavata jonkun ihanan ihmisen, joka näkis MUT, eikä vaan sitä, miltä näytän.

Mua pelottaa mennä verikokeisiin. En jaksa selittää miksi. Koska se on liian satuttavaa, kun on tajunnu miten on kusettanu itteään monta vuotta ja mua pelottaa, et mitä jos.

Ja joulun jälkeiset liikuntatunnit pelottaa, vaikka kaikki sanoo, et kyl se menee. Mut mä en JAKSA sitä rumbaa uudelleen, et kaikilla on mielipide siitä, et onks se oikein vai ei. Ja ei se musta oo oikein, mutta se on PARASTA mulle. Ja paras ei aina ole oikein.

Välillä iltaisin mä annan itseni ajatella ihmisiä, joilla on joskus ollut paikka mussa. Mutta jotka onkin lopulta repineet musta irti sen palasen ja enemmän. Mä tunnustelen mun sydäntä ja se on karhea, arpien täyttämä, mutta ne arvet on ummessa. Ne ei tihku enää. Mutta mä en voi ajatella niitä ihmisiä erikoisemmin iloisesti, vaan mun sisällä kytee raivo niitä kohtaan.

Uidessani radiosta soi eräs kappale, joka toi kipeitä muistoja. Ja silloin mä annoin itselleni luvan ajatella niitä rupia mussa, kaikkialla. Annoin niiden sanojen tulvia mun mieleen ja uin. Mä vain uin hullun lailla, veto, veto, käänny.

Ja kun se kappale sitten päättyi mä olin hengästynyt. Mutta niin onnellinen. Ja sillä hetkellä mä ajattelin:

 

"TE ETTE MURTANEET MUA, KATSOKAA, MITEN VAHVA MUSTA TULI!!"

 

Ja se oli mahtavin tunne maailmassa, voin kertoa.

Joten kiitos.

Tavallaan.