Silja istuu lattialla ja katsoo ystäviään ensimmäisen kerran. Siis tietenkin hän on nähnyt heidät aiemminkin, mutta nyt hän katsoo heitä kuplan ulkopuolelta. Liisa kumartuu ottamaan laukusta jotakin ja hän näyttää niin kauniilta mustissa hiuksissaan. Hän on kaunis. Liisa nauraa ja hänen äänensäkin on kaunis, kupliva kuin kevät. Hän sanoo itseään rumaksi ja läskiksi. Miten hän voi sanoa jotain sellaista? Hän painaa puolet siitä, mitä Silja painaa. Hän ei tiedä miltä se tuntuu. Silja pyyhkäisee kyyneleen silmäkulmastaan ja siirtää katseensa Maijaan. Liisa kiharsi Maijan hiukset, ne ovat suunnattoman kauniit. Maijan silmät kiiltävät ja kun hän puhuu, hän huhkuu varmuutta. Mutta Silja näkee, että kovan kuoren alla on herkkä ihminen, loukattu. Hänkin on upean näköinen ja viimeistään siinä vaiheessa Silja ajattelee, että mitä hän tekee näiden ihmisten kanssa, jotka ovat aivan eri sarjassa. Ja sitten on vielä Susanna, ihminen jonka on tuntenut aina. Kaunis, liian laiha, mutta kaunis. Hän murehtii hiuksistaan, vaikka ne ovatkin sekaisin, ne ovat silti häikäisevät. Silja ei ymmärrä, miten joku voi stressata niin paljon ulkonäöstään. Silja vilkaisee peilistä itseään ja näkee vain surkean mytyn, kasaan painuneen ihmisen ja ihoonsa tatuoidut sanat. Hiukset ovat melko kauniit, mutta sekaisin. Ainut asia, joka Siljassa on kaunista, ovat vihreät silmät. Syvän vihreät. Niihin Silja uppoaa, omaan vihreään pako maailmaansa, jossa hänkin on yhtä kaunis.

Illalla Silja painaa kasvonsa tyynyyn ja itkee hiljaa. Nuo ihmiset ovat hänelle kaikki, kaikkein rakkaimmat ja tärkeimmät.

Hän nostaa päänsä ja vilkaisee vielä ympärilleen. Silja hymyilee ja katsoo hellästi jokaista, ja toivoo, että he ovat siinä vielä huomennakin. Ruman ankanpoikasen joutsenet.