Tortai on tullut. Ja mennyt.

Kädet on kipeät liikuntatunnilta. Olin tänään H:lla. Oli hauskaa. Ei tarvinnut puhua mistään erikoisesta. Kuin ennen. Mulle tuli lämmin olo. Sen isä laittoi ruokaa. Huolehti. Kukaan ei voi uskoa, miten mä olen kaivannut sitä kaikkea. Vuosi on pitkä aika. Ja joka päivä mä muistan vaan kirkkaammin. Voitiin olla tekemättä mitään. Olla vaan.

Musta on ihanaa, ettei mun tarvitse esittää sille mitään. Mä oon jotenkin niin haavoittuva sille. Mutta mä tiedän, ettei se satuttaisi mua. Että mä voisin luottaa sille koko mun elämän.

Ei yhdeksän vuotta katoa noin vain minnekkään. Eikä kukaan voi korvata H:ta. Vaikka on mulla tosi tärkeitä ystäviä. Erilailla. Jokainen on korvaamaton. En mä vois vaan napata ihmistä niiden tilalle.

Mä voin puhua niiden kanssa. Kertoa kaiken. Ja mä tiedän, ettei ne mee heti kertomaan kaikille. Vaikka meidän tiet menis ristiin, mä tiedän, ettei ne möläyttäis koko koululle kaikkea musta.

Sitä sä et saa vain napsauttamalla.

Aitoa ystävyyttä.

Ilman mitään ehtoja. Sun ei tarvitse esim. blondata sun hiuksia, muuttaa sun tyyliä. Muuttaa itseäsi, että kuuluisit joukkoon.

Sitä mä vaan välillä ihmettelen, että miten sellasta ystävyyttä voi syntyä tavallaan ihan vaivihkaa. Ei me suunniteltu viitosella, että hei, me ollaan bestiksiä sitten tulevaisuudessa. En ainakaan mä.

Haluaisinkin, näin torstain kunniaksi omistaa tämän ajatuksen mun ystäville:

Ystävyys on hitaasti kasvava lajike; sen on käytävä läpi vastoinkäymisiä ja kestettävä järkytyksiä ansaitakseen tulla kutsutuksi TODELLISEKSI YSTÄVYYDEKSI.

George Washington