Kun olis joku. Kuka vaan, jolle ei tarvis esittää tai peitellä osia itsestään. Joku, joka ymmärtäis ihan kaiken.

"Kun en sua pois päästä saa, vuodet vaan vierii ja mietin millon sut nähdä saan, mut se ei taida tapahtuu, miten uskallan enää kehenkään rakastuu? Muistot palautuu. Koska sä oot muisto, kuva mun mielessä."

Anteeksi, mä en haluu loukata tällä ketään. Mutta ainot, joka mua kuuntelee ja tosiaan ymmärtää on kynttilän liekki illalla, kun itken illalla.

Ja te mietitte, miten vahva mä oon. Näkisitte mut illalla. Mä oon niin paljas, kynttilän valossa, kaikki haavat auki.

Hiljaisuus.

Mutta mä en koskaan satuta toisia tai itteeni, jos mulla on huono olla. Ainakin yritän parhaani.

 

Ja sitten on tää kirjoittaminen. Mä kerron näppäimille, sormille, mitä haluan sanoa. Pyyhin tai kadun myöhemmin, mitä tuli kirjoitetuksi. Mutta sanoja kadun enemmän. Siksi mä en halua puhua.

Voi kun elämä ois pelkkää laulua. Kirjoittamista. Mä oisin vahvempi.

 

Mä en osaa puhua!

Ja jos puhun, sanat ei tarkota samaa kuin ajattelin. Ne vain töksähtää.

I need you right now, right here.