Ensimmäistä päivää edeltävänä iltana en nukkunut. Muistan, kuinka pyörin ja mietin, onko repussa kaikki. Mitähän kaikki ajattelee musta? Mitä me tehdään ekana päivänä? Saankohan mä paljon kirjoja? Ystäviä?

Miten siitä voi olla yhdeksän vuotta? Ihan tajutonta. Mulla oli vaaleanpunainen reppu, täynnä unelmia ja intoa. Vihdoinkin mä olin niin iso, että pääsin kouluun. Voi herranjestas. Tuntuu, kuin se olis ollu eilen, ja nyt, parin viikon päästä mä lopetan peruskoulun. Se on ohi. Loppu. En saa enää mennä takaisin tuttuihin ympyröihin. En nää kaikkia rakkaita ihmisiä enää joka päivä.

Vaikkei yläaste ole ollut helppo, lähinnä luokalla olevien kuspäiden takia, niin mä en halua vielä olla näin iso. Mä haluan takaisin matikan tunneille, mä haluan palata tuttuun ympäristöön tuttujen ihmisten kanssa. Jos joku kysyy multa, miltä nyt tuntuu, en sanoisi, että olen iloinen. Olen peloissani, mutta samalla tiedän, että tää kuuluu elämään. Joskus tää on tehtävä. Ja tavallaan on innostavaakin päästä starttaamaan alusta. Mutta miten voi aloittaa alusta, jos on menneisyys?

Mä en yhä edelleenkään tiedä, mihin mä oikeasti haluan lähteä opiskelemaan. Kosmetologikoulu oli haave. Mutta ajattelinko loppuun? Haluanko mä sitä oikeesti? Mutta mä haluan ajatella, ettei tää ole loppu, ei tää ole lopullista. Tää on uusi alku ja mä tuskin löydän heti paikkaani elämässä.

Tietysti mua pelottaa! Kelle mä soitan ekana koulupäivänä, et mihin mun pitää mennä?? Kuka istuu mun kanssa syömässä? Miten mun rakkailla menee toisissa kouluissa? Muistaako ne mua enää? Ajatteleeko nekin näin?

Kesäloma menee nopeasti ja sitten pitäis olla valmis. Ja mä tiedän, etten ole. Muttei se mitään. Ei kukaan ole valmis viistoistavuotiaana.

Fifteen