Kuin koko sielu tempautuisi irti, tahtoisi tanssia tuulessa, vaikka on niin kylmä, että voit nähdä ilmassa leijuvat kiteet. Ja sinä pidät kiinni, kunnes on pakko päästää irti.

Meillä oli rippileirillä hyvin vaikuttava "saarna", jonka pitivät isoset. Siinä oli se kaikki, kaikki paljaana, ja tuntui, että vihdoin joku ymmärsi. Joku tiesi, miltä tuntuu olla yhtä eksyksissä. Siitä opin ehkä eniten. Siinä oli pelkoa, surua, toivoa, uskoa ja häpeää.

Lapsi kävelee lumi hangessa puhuen itsekseen. "Tahdotko sinä nähdä, kun minä hyppään korkeammalle, melkein taivaaseen asti?" Tytön käsi heiluu, aivan kuin hän kulkisi käsikädessä jonkin näkymättömän kanssa. Ja minussa asuu lämpö.

Se saunaan meno oli myös rippileirillä iso juttu. Ensin väitin itselleni, etten tahdo mennä. Oikeasti pelkäsin. Mitä ne sanoisivat tai ajattelisivat minusta?

En kuullut sanaakaan.

Vanha mies katselee hymyssä suin pientä poikaa joka keinuu, keinuu huimaa vauhtia. Huutaa ilosta. "Äiti, anna lisää vauhtia." Voin nähdä pienen kyyneleen miehen silmäkulmassa, kun hän kävelee poispäin raahustavien askelin.

Ja nyt tuntuu, että mitäs sitten, että olen pyöreä? Minusta tuntuu hyvälle. Sisällä. En enää pelkää.

Se tanssii, pyörii, kilpaa leijuvien kiteiden kanssa ja tuntuu ensimmäistä kertaa hyvälle. Niin hyvälle, että voisi huutaa. "Minä olen minä, ja ylpeä siitä."

Luin tänään mummin kirjasta erään lyhyen tarinan.

 

Nainen näki unessaan elämänsä kuvia ja jokaisessa niissä oli jalanjälkiä hiekassa. Joskus yhdet, joskus kahdet.

Unessa nainen kysyi hämmentyneenä: "Jumala, missä olit silloin, kun jalanjälkiä oli vain yhdet? Sinä lupasit olla kanssani aina."

Ja Jumala vastasi: "Silloin, kun hiekkaan jäi vain yhdet jäljet, lapseni, minä kannoin sinua."