Luin eilen Tittamari Marttisen kirjaa Rohkeusleikit ja siinä oli yksi hyvä kohta, jonka haluaisin jakaa kanssanne.

Sä olet syntynyt päräjmään, Aleksi sanoi ja Ronja näki ihailun välähdyksen sen silmissä.

Pärjäämään? Sitä ne kaikki toitottivat. Ainokin. Mita jos hän ei aina pärjännytkään? Jos häntä väsytti ja hän halusi unohtaa kaiken? Mitä pärjääminen tarkoitti? Pitiko pärjätä toisten edessä, näyttää aina yhtä hyvältä ja itsevarmalta? Vai oliko pärjääminen jotain yksityistä, sellaista että itsellä oli selviytymisen tunne, vaikka se ei aina näyttänytkään toisista niin mutkattomalta?