Olin eilen lenkillä, ja voin sanoa, että suosittelen räntäsateessa kävelemistä kaikille, joita ottaa niin sanotusti kaaliin. Mutta kävele tarpeeksi pitkä matka, jotta tunteet kerkee rauhoittua. Auttoi ainakin mua.

Semmonen viiden kilsan lenkki tuli tehtyä, ja puolet matkasta meni raivon voimalla, toinen kotiinhalun voimalla tarkkaillen niitä vähäisiä ihmisiä, jotka tuli vastaan.

Yksi ihminen tuli autolla täysillä kuralätäkköön ja roiskautti kaikki kurat päälle. Näytin kyllä keskisormea... Mutta samalla siinä tuli ajatus, että mihin ihmisillä on niin kamala kiire? Kotiin istumaan yksikseen telkkarin ääreen, kalja kädessä? Vaimon ja lasten luokse? Kavereiden kanssa keilaamaan? Miksi silloin pitää unohtaa kaikki muut, kuin se oma tavoite?

Vastapainona, eräs toinen mies, antoi minulle tietä. Minä heilautin kättä ja hymyilin.

Ihmisten pitäisi, itsenikin, katsoa välillä ympärilleen. Mitä perheelleni kuuluu? Lapsilleni? Vanhemmilleni? Puolisolleni? Ystäville? Kavereille? Mitä minulle itselleni kuuluu?

Kun kysyt joltain, mitä kuuluu, melkein aina automaattinen vastaus on: "Ihan hyvää". Miksi niin pitäisi sanoa, jos kaikki ei ole "ihan hyvin"? Tai miksei voi hehkuttaa, jos menee paremmin kuin vuosiin?

No, mitä minulle nyt sitten kuuluu? Oikein hyvää, kiitos. Kuuntelen Cascadaa ja odottelen, että perhe kömpii ylös sängystä. Kohta pitäisi mennä syömään aamupalaa. Hieman eräiden toisten ihmisten huolet painaa. Mitä niille nyt kuuluu?

 

Ja tuon alempana olevan runon biisin lainaus löytyy täältä, Juicella aivan ihania biisejä.

"Rakasta minua nyt, kun kaikki muut ovat menneet, kun varjot hiipii yli lattian.... Hautajaiset seis, vainaja puuttuu. Varis lentää pellon yli, eikä itke yhtään...... Tänään liikenteessä kuolee jonkun teräsvartalo, vieläkö meillä on kaljaa?"