Eilen illalla jo maate mentyä tuli pakottava tarve kirjoittaa. Tässäpä sitten sen hedelmä...

Ei jokainen päivä,

ei jokainen yö,

vaan se

kun kuulee lasten naurun,

tuntee rakkaan sydämen lyönnit,

ja näkee repaleisen taivaan pilvet.

Se on se,

joka auttaa jaksamaan,

kun lapsi itkee,

kun rakas on poissa,

ja kun sumu peittää taivasta.

Se auttaa jaksamaan,

jokaisen päivän,

jokaisen yön.

Ja jokainen kellon sekuntti tallentuu.

Ei niinkään se,

miksi viisari liikkuu,

vaan se,

että se yleensä liikkuu,

vaikka sinä pysähdyt,

maailma jatkaa.

On edes jotain josta pitää kiinni,

pieni sekunti,

lapsen hymy.

Yksi sydämen lyönti.

Kommenttia? Kiitos. :))